perjantai 3. tammikuuta 2014

Hans Fallada - Yksin Berliinissä

Hans Fallada: Yksin Berliinissä (Jeder stirbt für sich allein, suom. Ilona Nykyri) Gummerus 2013, 724 s.

Ensimmäinen kortti tässä sodassa, ja sen lähtökohtana on heidän kaatunut poikansa, siinä puhutaan Ottolaisesta. Heillä oli kerran lapsi, Führer on murhannut pojan, nyt he kirjoittavat kortteja. Uusi elämänvaihe. Ulkonaisesti ei mikää ole muuttunut. Quangeleiden elämä on rauhallista. Sisäisesti kaikki on nyt aivan toisenlaista, on syttynyt sota... (YB s. 200)

Muistan selailleeni Hans Falladan kirjaa kirjakaupassa jo syksyllä, mutta sillä kertaa kirja jäi vielä kauppaan. Muutaman tuttavan suosituksesta nappasin kirjan mukaani joulun alla lahjakirjoja metsästäessäni. Pitihän itsellekin joku kirja lahjaksi saada. Alusta saakka Falladan nimi tuntui jotenkin tutulta ja vähitellen tajusin, että olin tutustunut siihen suomalaisen 1930-luvun vasemmistoälymystön yhteydessä. He olivat lukeneet Falladan teoksia ja minulle selvisi, että Fallada oli ollut erittäin tunnettu ympäri Eurooppaa maailmansotien välisenä aikana ja Juha Järvelän mukaan suomalaisista kirjailijoista esimerkiksi Mika Waltari ylisti tämän kirjoja.

Nyt käsiteltävänä oleva kirja jäi Falladan (oikealta nimeltään Rudolf Ditzen) viimeiseksi romaaniksi. Hän kuoli ennen kuin kirja vuonna 1947 ilmestyi. Fallada oli nuoresta saakka kärsinyt masennuksesta sekä alkoholi- ja huumeriippuvuuksista ja niihin hän kuoli 53-vuotiaana. Alla oli myös tiivis neljän viikon kirjoitusjakso, jonka aikana Yksin Berliinissä syntyi. Kirja ei kuitenkaan päässyt julkisuuteen Falladan toivomassa muodossa, vaan siitä julkaistiin muokattu, sodan jälkeiseen todellisuuteen paremmin sopiva teos. Tässä muokatussa muodossa se julkaistiin myös suomeksi nimellä Kukin kuolee itsekseen.

Vasta muutama vuosi sitten Falladan teos löydettiin uudelleen ja nyt alkuperäisessä, kirjailijan tarkoittamassa muodossa.

Yksin Berliinissä perustuu osin tositapahtumiin ja niistä jääneisiin dokumentteihin. Falladan Otto ja Anna Quogelin esikuvina olivat vuonna 1943 teloitetut Otto ja Elise Hampel. Hampelit olivat nousseet natsivaltaa vastaan kirjoittamalla tätä vastustavia postikortteja ja jättämällä niitä julkisiin paikkoihin ihmisten luettaviksi. Kysymys oli tavallisten ihmisten hiljaisesta vastarinnasta, joka vallanpitäjien silmissä sai kuitenkin suhteettoman suuren merkityksen, Falladan sanoin "elefantti säikähti hiirtä".Quangeleiden yksityiselämän osalta Fallada luottaa mielikuvitukseensa samoin hän täydentää kirjaa luomillaan muilla henkilöhahmoilla.

Hampeleiden lisäksi kirjassa herää eloon 1940-luvun alun Berliini, erityisesti sen itäosat, ja siellä asuvat ihmiset. Falladan kuvaama Berliini on pelon kaupunki, jossa ihmiset kyräilevät toisiaan, matelevat valtaapitävien edessä, hyväksyvät hiljaisesti kaikkein brutaaleimmatkin väkivallantyöt. Kirjan sivuilla seikkailevat Quangeleiden lisäksi pikkurikolliset, prostituoidut, natsivallan myötäilijät, hiljaiset alistujat ja poliisi- ja oikeuslaitoksen edustajat. Kaikkea leimaa pelko ja ennakoimattomuus. Tutuiksi tulevat myös Berliinin vankilat ja oikeussalit ja niiden myötä ihmisten ruumiillinen pahoinpitely ja jatkuva henkinen nöyryyttäminen. Fallada itse toteaa kirjan alkusanoissa, että hänestä ei aina ollut miellyttävää luonnostella jatkuvaan väkivaltaan ja kuolemiin perustuvaa synkkää maalausta, mutta valon lisääminen olisi hänestä ollut valehtelua. Valoa ei voinut nähdä siellä, missä sitä ei ollut.

Vaikka Quangelit nousevatkin natsivaltaa vastaan, eivät hekään olleet aiemmin välttyneet Hitlerin vaikutukselta. Ennen poikansa kuolemaa he olivat olleet mukana Hitlerin luomassa koneistossa, sen hiljaisina hyväksyjinä. Vasta oma henkilökohtainen menetys ajaa heidät toimimaan. Kyse ei siis alunperin ole ideologisista tai moraalisista syistä. Tällaisiksi ne muodostuvat vasta toiminnan myötä, kun vakaumus siitä, että oman ihmisarvon säilyttääkseen on tehtävä jotain, vaikka vähäistäkin, vallitsevan tilanteen muuttamiseksi, vahvistuu.

On samantekevää, taisteleeko vain yksi vai kymmenentuhatta; jos se yksi huomaa, että hänen täytyy taistella, niin hän taistelee, on hänellä taistelutovereita tai ei. Minun täytyi taistella, ja minä taistelisin yhä, jos olisin vapaa. Vain toisella tapaa, aivan toisella tapaa. (YB s. 543)

Falladan teoksen arvo on sen autenttisessa ajankuvassa. Hän itse eli Saksassa koko sodan ajan ja oli varmasti myös itse joutunut tekemään myönnytyksiä vallanpitäjien suuntaan, vaikka perustaltaan suhtautuikin kriittisesti natseihin. Hän tiesi mistä kirjoitti. Teoksen arvioijat sekä käsikirjoitusvaiheessa että myöhemminkin pystyivät osoittamaan monia asiavirheitä ja ristiriitaisuuksia Falladan tarinassa. Nämä eivät kuitenkaan pysty himmentämään kirjan voimaa, joka nousee kokemuksellisuudesta. Tekijän itse uskoi kirjan "sisäiseen totuudellisuuteen".

Minut Falladan kerronta kaikesta väkivaltaisuudestaan huolimatta veti täysin mukaansa ja luin kirjan kahdessa päivässä. Vaikutuin Falladan luomasta todellisuudesta ja sen ihmisistä ja järkytyin siitä maailmasta, missä kirjan ihmiset elivät. Tällaiset kirjat nostavat aina mieleen kysymyksen, miten olisi itse toiminut vastaavissa tilanteissa ja se hillitsee menneiden ihmisten toiminnan moralisointia. Moralisoinnin sijaan voi yrittää oppia menneisyyden virheistä ja siirtää oppiaan omaan ajatteluunsa nykypäivässä. Historia on tärkeää!


Tätä kirjaa voi vain suositella!

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa-haasteeseen.

Käykää myös katsomassa mitä Tommi Melender on kirjasta kirjoittanut.

17 kommenttia:

  1. Kuulostaa kiinnostavalta – etenkin näin kun olen lopettelemassa Anett Görschlerin Vappuaattoa, kirjaa siitä, mitä Berliinin itäosien asukkaille kuuluu 2000-luvulla. Ja kirjahyllyssäni on divarilöytö, Falladan Oli meilläkin ennen lapsi… - WSOY 1934, vielä lukematon mutta varmaan tutustumisen arvoinen sekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kauhistuksen kanahäkki, Annett Gröschner - uudet nimet tarttuvat vanhaan päähän vain hetkeksi!

      Poista
    2. Mulla olisi mennyt tuo ensimmäinen versio hyvin läpi, sillä sekä kirjailija että kirja ovat itselleni tuntemattomia :) Vaikuttaa kyllä mielenkiintoiselta.

      Ajattelin itsekin, että voisi ihan mielenkiinnosta tutustua johonkin Falladan vanhempaan, suomennettuun tuotantoon. Kirjastosta varmaan löytyy.

      Poista
  2. Kiitos Jaana!
    Kunnollisia aikalaisdokumentteja sodan ajalta on tullut vastaan kovin vähän, varsinkin Saksaa koskevia. Kirjallisuutta on sittemmin luotu vaikka kuinka mutta niissä on melkein kaikissa sama vika, höyryävä jälkiviisaus! Tuppaa unohtumaan ettei Saksa sen kummempi ollut kuin muutkaan.
    Tässä nyt pari mielestäni huomion arvoista:
    -Victor Klempererin sota-ajan päiväkirjan olet ehkä lukenutkin? Kirja on kielitieteilijän tekemä, korkata tasoa muidenkin kuin minun mielestäni.
    - Isäni maa: saksalaisen perheen tarina. Kirjoittaja, Wibke Bruns on lehtinainen joka kuvaa ylempää keskiluokkaa edustavan perheensä tarinan n. vuosilta 1900 -1945. Hauskaa on mm. se kuinka hän näyttää saksalaisen ja tanskalisen mentaliteetin rinta rinnan.
    - Irene Nemirowsky: Ranskalainen sarja. Romaani perustuu kirjoitajan (venäläinen emigrantti, tiedät varmaan) omiin kokemuksiin II maailmansodan ensi vuosilta ja on siis sodan aikana kirjoitettu. Irene tuhoutui sitten leirissä, Auswitsch?
    -Anonyymi nainen Berliinissä. Eli mitä naiset kokivat Berliinin joutuessa venäläisten haltuun.

    Sotahistorioita on leegio. Niihin en ota kantaa mutta ovat usein anglo-saksien tekemiä ja heidän näkökantansa ylipainottu järjestään.

    Tähän Falladaan kyllä aion tutustua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä hannuhoo! Falladan teoksesta tosiaan puuttuu tuo jälkiviisaus, mikä tekee siitä mielenkiintoisen.

      En ole mainitsemistasi kirjoista lukenut kuin Nemirovskyn Ranskalaisen sarjan. Nuo muut mainitsemasi vaikuttavat mielenkiintoisilta, pitää laittaa nimet ylös.

      Itse en ole varsinaisesta (perinteisestä) sotahistoriasta kovin kiinnostunut, vaan lähinnä siitä, mitä sodan liepeillä tapahtui, miten sota vaikutti ihmisiin ja heidän elämäänsä, seikkoihin, joita nykyään tutkitaan uudessa sotahistoriassa.

      Poista
  3. Valaisevaa tuo, että valoa ei voinut nähdä siellä, missä sitä ei ollut. Minua joskus väsyttää väkivaltaiset kaunokirjalliset teokset mutta historian dokumentointi on asia erikseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjanainen, kyllä minuakin väkivalta väsyttää, varsinkin jos siitä tulee itsetarkoitus. Falladan kirjassa oli väkivaltaa, mutta kirjan pääfokus ei kuitenkaan ollut siinä, vaan se oli tavallisten ihmisten kamppailussa järjetöntä koneistoa vastaan.

      Poista
  4. Todella kiinnostava kirja, menee ehdottomasti lukulistalle, vaikka melkoinen järkäle onkin. Olen nyt jotenkin vahingossa alkanut "hullaantua" toiseen maailmansotaan, mitähän minulle on tapahtumassa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suketus, suosittelen! Sopii loistavasti haasteeseesi. Itse asiassa kirja on melko nopealukuinen, sillä fontti ladonta on melko väljää eikä fonttikokokaan ole pienimmästä päästä.

      Seuraan mielenkiinnolla mitä sinulle tapahtuu :)

      Poista
  5. Voi hyvä tavaton, mikä kirja! En ollut kuullutkaan tällaisesta. Kiinnostuin välittömästi. Kiitos innostuneesta esittelystä, Jaana!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä Elina :)

      Falladan kirja ei ole kovin paljon ollut esillä, joten ei mikään ihme, ettet ole kirjasta kuullut. Kiva kuitenkin, että kiinnostuit.

      Poista
  6. Kaikki tarinat kertovat hyvän ja pahan, oikean ja väärän välisestä taistelusta. Hans Falladan *Yksin Berliinissä* kertoo siitä tavalla, joka kouraisee syvältä, ahdistaa, pelottaa, itkettää,.. kunnes puhdistaa ja vahvistaa. Ihmisarvoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erinomaisesti tiivistetty Manteli. Kiitos siitä!

      Poista
  7. Nyt vasta ehdin lukemaan tämän arviosi, jota aiemmin odottelinkin kun kuulin toisaalla että olet lukemassa kirjaa ja aivan koukussa! Ja vau, tämä kuulostaa juuri sellaiselta, joka minunkin on pakko lukea. Siirryn kohta kirjaston sivuille kirjaa varaamaan.

    Ymmärsinkö oikein, että tämä järkäle on kirjoitettu neljässä viikossa? Vau!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen Sara! Kirja on mielenkiintoinen ja sen lisäksi se on vetävästi kirjoitettu, joten kirjan ahmaisee hetkessä.

      Itse kirjoitusprosessi kesti ilmeisesti tuon neljä viikkoa, taustatyötä Fallada oli tehnyt pidempään ja kirjoittanut myös joitain lyhyempiä juttuja Hampeleiden tiimoilta.

      Poista