perjantai 7. helmikuuta 2014

Arvo Turtiainen - Ihminen 503/42



Arvo Turtiainen: Ihminen 503/42. Erään kokeen päiväkirja. Tammi 1978. 343 s.

Kuritushuonevangilta 503/42 kiellettiin kynä ja paperi, kiellettiin kirjoittamasta mitään sellaista, jonka voisi joskus julkaista, kiellettiin pitämästä edes päiväkirjaa.
Merkillinen kielto. Kuritushuonevankia 503/42 ei voida kuitenkaan estää näkemästä, kuulemasta ja kokemasta. Ne ovat hänen syntyperäiset, luovuttamattomat oikeutensa, joita ei voida millään ohjesäännöllä riistää häneltä niin kauan kuin hän elää ja hengittää. Kuritushuonevangille 503/42 annetaan lisäksi vakiomääränsä klosettipaperia, kuten muillekin vangeille. Kynä hänellä jo on. Ja mikä parasta, hänellä on vapaasti käytettävissä muistinsa laajat lokerot. Niihin mahtuu paljon kirjoitettavaa. (I 503/42 s. 208)

Runoilija, kirjalijaryhmä Kiilan jäsen, aktiivinen vasemmistolainen Arvo Turtiainen vangittiin keväällä 1942 yhdessä ystävänsä ja aatetoverinsa Raoul Palmgrenin kanssa. Talvisodassa molemmat olivat olleet mukana, mutta jatkosodan aikana he painuivat maan alle. Maaliskuussa 1942 piileskely kuitenkin päättyi, kun Valtiollisen poliisin pitkä käsi saavutti toverukset ja toimitti heidät oikeuden eteeen. Molemmat saivat tuomion sekä sotilakarkuruudesta että valtiopetoksellisesta toiminnasta. Tästä lähtien aina sodan loppuun saakka he olivat poliittisia vankeja, jotka jatkosotaa käyvässä Suomessa olivat yhteiskunnan alinta kastia. Sylkykuppeja, jotka eivät monien mielestä olisi ansainneet elää. Tosin sitä mukaa, kun aika kului ja sodan tulos alkoi näyttää selvältä helpottuivat poliittisten vankien olot. Vankilaviranomaisetkin olivat kääntäneet katseensa kohti tulevaa.

Tutkintavankeusajan Turtiainen vietti Turun lääninvankilassa. Siellä hänellä oli tutkintavangin status ja hänellä oli muun muassa oikeus kirjoittaa päiväkirjaa ja keskustella muiden poliittisten vankien kanssa. Kun tuomio oli korkeinta oikeutta, jonne Turtiainen hovioikeuden päätöksestä valitti, myöten valmiina sai Turtiainen siirron Riihimäen keskusvankilaan. Siellä Turun suhteellisen vapaat olot olivat vain muisto. Muiden kuritushuonevankien tapaan Turtiainen aloitti tuomionsa kärsimisen pakkoluokasta, joka periaatteessa tiesi puolen vuoden lähes täydellistä eristystä muusta maailmasta. Myös kirjoittaminen oli kiellettyä. Tämä kaikki kuitenkin vain periaatteessa, sillä vankila on omalakinen maailmansa, jossa vangit löytävät omat salaiset toimintaväylänsä vankilaviranomaisten katseiden ulottumista. Riihimäelläkin Turtiainen sai kirjatuksi ylös tunnelmiaan käyttäen hyväksi muun muassa lainauksessa mainittua vessapaperia. Riihimäeltä Turtiaisen tie vei vielä Sukevalle, jossa hän joutui jatkamaan hengenmiehelle oudossa ja raskaassa ruumillisessa työssä, kunnes sai siirron räätäliksi. Kirjoittaminen ja olot muutenkin olivat kuitenkin vapaammat kuin Riihimäellä, tosin myös huomattavasti alkeellisemmat.

Nälän nuotti hallitsee koko elämääni (I 503/42 s. 194)

Niin se hallitsi muidenkin vankien elämää. Suomalaisia sodanaikaisia vankiloita tutkineen Jussi Nuortevan mukaan vankiloissa kuoli useita kymmeniä vankeja ruuan puutteeseen joko suoraan tai välillisesti. Ja ne jotka eivät kuolleet, laihtuivat nälkäkurjiksi ja raahustivat vain sitkeästi päivästä toiseen. Turtiainenkin sai huomata, että kun nälkä toden teolla tuntuu jokaisessa suolen mutkassa, niin kaikki muu jää toiseksi. Tällöin ihminen pystyy ajattelemaan vain ruokaa ja sitä, miten sitä voisi saada enemmän. Myös kaikki kauniit periaatteet esimerkiksi poliittisten vankien keskinäisestä solidaarisuudesta saivat lentää olan yli, kun nälkä hallitsi ajatuksia.

Konkreettisen vankila-arjen lisäksi Turtiainen seuraa ympäröivän maailman tapahtumia sen mukaan kuin tiedon murusia vankilamaailmaan tipahtelee joko lehtien tai huhujen mukana. Nykyisyyden lisäksi hän reflektoi mennyttä ja luo katseita myös tulevaan.

Turtiaisen teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1946. Siitä voidaan puhua enemmän eräänlaisena päiväkirjan muotoon puettuna muistelmateoksena kuin autenttisena päiväkirjajulkaisuna. Sitä hallitsee julkaisuvuoden katse menneisiin tapahtumiin. Hanne Koivisto (terveisiä!), joka on tutustunut Turtiaisen arkistossa säilytettyyn päiväkirja-aineistoon (joka sekään ei ole täysin alkuperäinen, vaan koneella puhtaaksi kirjoitettu versio) on todennut eroja julkaistun ja arkistossa säilytettävän aineiston välillä. Runoilijana Turtiainen hallitsi myös kaunokirjallisen retoriikan ja erilaiset kertomisen konventiot, jotka julkaistussa tekstissä ovat hyvin esillä. Muistelmatekstin ja kaunokirjallisen tekstin erot ovatkin usein vain aste-eroja, niitä hallitsevat samanlaiset narratiivisuuden lainalaisuudet ja riippuu lukijasta ja hänen takastelukulmastaan, miten hän tekstejä lähestyy.

Luin Turtiaisen kirjan nyt toiseen kertaa. Palasin siihen uudelleen, koska se liittyy erääseen tällä hetkellä meneillä olevaan projektiini. Päätin tuoda kirjan myös blogiini, sillä se sopii mainiosti kahteen tällä hetkellä käynnissä olevaan blogistanian lukuhaasteeseen eli Elegian Hei me lusitaan-haasteeseen ja Suketuksen Ihminen sodassa-haasteeseen.

Lisää aiheesta:

Koivisto, Hanne: Yksilö ja valta - oikeustapahtumaa kuvaavien lähteiden ristiinlukeminen. Teoksessa Tulkinnan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. Toim. Asko Nivala ja Rami Mähkä. Kulttuurihistoria, Turun yliopisto 2012.

Nuorteva, Jussi: Vangit, vankila, sota. Suomen vankeinhoitolaitos toisen maailmansodan aikana. Valtion painatuskeskus 1987.

Kirjasta on kirjoitettu myös Matkalla tuntemattomaan-blogissa.

8 kommenttia:

  1. Sanat eivät tahdo tähänkään kirjaan riittää. Kuulostaa kärsimykseltä, ja kuitenkin monen toisinajattelijan kohtalo oli juuri tämä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on, toisinajattelijat eivät juuri sympatiaa saa ja erityisesti tämä korostuu sodan oloissa.

      Poista
  2. Vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselle teokselle. Täytynee lähteä koluamaan kirjaston valikoimia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen, luulen, että saattaisit olla Turtiaisen kirjasta kiinnostunut. Jos saat kirjan käsiisi, olisi mielenkiintoista kuulla, mitä siitä jäi käteen.

      Poista
  3. Mielenkiintoista kuulla julkaistun ja (lähes) alkuperäisversion eroista. Syitä varmasti olisi ollut kirjoittaa vaikka kuinka paljon katkerampaa ja jälkiviisaampaa tekstiä heti sodan jälkeen ja se olisi varmasti ollut varsin inhimillistäkin. Tuolloin kirja ei olisi kyllä kestänyt aikaa, vaan olisi ollut jälkeenpäin ollut aivan liian helppo ohittaa vain katkerana tilityksenä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Intellektuellille, kuten Turtiainen oli, ei ollut yhtä helppoa käyttää tekstiään pelkästään poliittisen kamppailun aseena kuten kommunistivangeilla oli. Hän oli tarkka siitä mitä ja miten hän kirjoitti.

      Oma painokseni oli vuodelta 1978 ja sen esipuheessa Turtiainen oli sitä mieltä, että kirja oli yhä ajankohtainen. Muutamia uudenlleentulkintoja kirjaan oli kuitenkin lisätty, lähinnä koskien Stalinia.

      Poista
  4. Rankalta mutta tärkeältä kuulostava kirja. Tämän haluaisin lukea joskus. Kiitos hienosta tekstistäsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Turtiaisen kirja on oman aikansa dokumentti ja sellaisena tärkeä.

      Poista